Vastuun, demokratian ja nobodyn puolesta

Eriarvoistuminen huolestuttaa. Omaisuus, joka oli ennen julkista, yksityistetään, ja suurpääoman valta kasvaa kasvamistaan. Miksi tavallinen kansalainen valitsee päättäjiä, jotka antavat tämän tapahtua?

Yhteiskunnallisen paikkansa löytäneet tai luoneet asiantuntijat eivät joskus voi käsittää tätä ilmiötä siksi, että heistä on tullut joku. Vähä-osainen nobody ei pidä julkisesta vallasta, koska systeemissä hän on nobody. Jengissä hän on joku, omassa jengissä hänellä on paikka ja rooli, ja siksi hän kannattaa yhteiskunnan jengiytymistä. Jengi voi olla lähiön jengi, mutta se voi olla myös työpaikka, se voi olla Soldiers of Odin ja arjalaisten jengi, se voi olla uskonnollinen lahko, jne. Meillä on kaikilla tarve kuulua johonkin – johonkin, joka on vähemmän kasvoton kuin julkinen yhteiskuntajärjestys.

Tässä nobodyltä jää tajuamatta, että eriytyminen jatkuu edelleen. Kuten Jani Kaaro on oivaltavasti kirjoittanut, kapitalismi (eli virheellisesti "vapaaksi markkinataloudeksi" kuvailtu järjestelmä) johtaa jengienkin hajoamiseen, addiktioiden orjaksi joutumiseen ja hengen köyhyyteen. Addiktiot ulottuvat kapitalismissa kaikille tasoille, niin voittajiin kuin häviäjiin.

Markkinatalous on parhaiten toimiva talousjärjestelmä, toteavat nykyään vasemmistoälykötkin. Mutta se markkinatalous, mitä vasemmisto kannattaa stalinismin sijaan, ei ole systemaattisesti rahakeskeinen, kuten kapitalismista sokaistuneilla "uusliberaaleilla" kaiken yksityistäjillä. Puhutaan hallitusta markkinataloudesta. Ja markkinataloushan on aina hallittua – kyse on vain siitä, kuka sitä ohjailee. Oikeiston nykyisissä suunnitelmissa pankkien ja suurpääoman valta kasvaa edelleen, vasemmisto sen sijaan antaisi enemmän ohjausvaltaa demokraattisesti valituille tahoille.

Mutta eivät oikeistolaisetkaan kansanedustajaehdokkaat sano suoraan ennen vaaleja, että hallitukseen päästyämme aiomme sitten leikata koulutuksesta, jne. Ja vasemmistostakin tiedämme tapauksia, joissa "omaa jengiä" osataan suosia ja rakentaa omiin luotettaviin kavereihin perustuvia ympyröitä, "hyvä veli -verkostoja", vaikkei ehkä niin törkeän avoimesti kuin jotkut oikealla. Kansanedustajat ja yritysvalta ovat läheisiä pyöröovi-ilmiön ja jatkuvan vuorovaikutuksen vuoksi – he liikkuvat samalla vaikutusvallan tasolla ja etääntyvät nobodyjen näkökulmasta. Sosiaalinen media voi jollain olla ainoa liittymäkohta nobodyjen maailmaan ja sosiaalisen median luonne on sellainen, että se nostaa esiin sattumanvaraisesti (trendeinä, muoti-ilmiöinä) jokseenkin epäoleellisia ja usein varsin kyseenalaisia aiheita, kuten vihapuhetta. Torikeskustelutkaan harvoin yltävät syvemmälle kuin päivän mediassa pyöriviin kysymyksiin.

Demokratiaa eli kansanvaltaa on siis ulotettava syvemmälle, toteavat monet ja jotkut ovat myös käyneet toimeen. "Demokratia"han ei ole sama kuin äänestäminen, vaan sana tarkoittaa siis sitä, että jokaisella oikeasti olisi valtaa, jos nyt ei ihan yhtä paljon kaikilla, niin kuitenkin suhteellisen tasaisesti. "Demokratisoiminen" tarkoittaisi sitten sitä, että vallan jakautuminen olisi yhä tasaisemmin kaikille. Kuulostaa minusta ihan järkevältä, että voidaan tehdä asioita yhteisymmärryksessä, eikä tarvitse tuhlata voimia määräilyyn ja kyräilyyn.

Nykyään demokratiaa yritetään edistää paikallistasolla osallistuvan budjetoinnin ja asukastoiminnan kautta. Tuo on tärkeä näkökulma, koska kun yhteiskunnalliset yhteisrakenteet rapautuvat ja hajoavat, pitää nojautua konkreettiseen lähiympäristöön, jota ei kuitenkaan voi täysin väistää, ellei halua elää vankina kotinsa seinien sisällä. Demokratian perusta on nimenomaan konkreettiset henkilöt ja koti on se paikka, mihin henkilöt ovat juurtuneita, vaikka olisivat usein poissa tai vaikka koteja olisi kaksi tai kolme eri puolilla maailmaa. Koti on se paikka, missä henkilöt ovat läsnä jokapäiväisessä elämässä, vaikka se koti vaihtuisi vähän väliä.

Toinen tärkeä ympäristö on työpaikka. Vanhakantaisessa vasemmistolaisuudessa ammattiliitto toimi työpaikalla työläisdemokratian edustajana, mutta nykyään ammattiliittojen rooli on kaventunut eikä liittojen valta ole riittävä. Liittojen johdon ja duunarien välillä tuntuu myös ilmenevän tuo systeemille ominainen etäisyys. Lisäksi työelämä eriytyy ja monimuotoistuu, ja ammattinimikkeet ja ammattien rajat häilyvät. Liitoilla on edelleen tehtävänsä, mutta yritysdemokratian pitäisi toteutua myös perustavanlaatuisemmalla tavalla. Ammattiliitot eivät ole kyenneet estämään sitä, että samalla kun duunareita potkitaan kortistoon tuhansittain, johtoporrasta palkitaan miljoonaoptioilla. Puhumattakaan siitä, että yritysten voitot suunnataan omistavan tahon pörssikeinottelusalkkuihin sen sijaan, että niillä luotaisiin uusia työpaikkoja.

Yrityksissä kyse on pääoman ja työvoiman välisestä suhteesta. Puhe yritysvastuusta on suunnannut katseen näihin sosiaalisiin kysymyksiinkin – esittely aiheeseen löytyy esim. Teivo Teivaisen kirjasta Yritysvastuun umpikuja. On kuitenkin olemassa vaara, että yritysvastuusta tulee termi, jolla viitataan ainoastaan yrityksen suhteeseen sen ympäristöön, ja yrityksen sisäinen toimintamekanismi jää koskemattomaksi aivan kuten suhteessa poliittiseen järjestelmään jätetään koskematta edustuksellisen demokratian sisäisten mekanismien käytännön ristiriitoihin. Nykyään pääoma määrää yrityksessä, koska oletetaan, että pääoma ottaa riskin. Duunari ei ole sijoittanut bisnekseen mitään, joten duunarille on aivan sama, miten firmalle käy. "Mä olen täällä vaan duunissa." Todellakin, se on duunarin asenne, koska mahdollisuutta mihinkään muuhun asenteeseen ei käytännössä ole. (Nykyään tuon asenteen vuoksi duunaria lisäksi kyylätään ja epäillään ties mistä, kun ensin on tehty mahdottomaksi ottaa käyttöön mitään muuta asennetta.) Duunarin kotitalous, perhe-elämä ja tulevaisuuden suunnitelmat ovat kuitenkin riippuvaisia firman menestyksestä ja omistajien armosta. Duunari on sijoittanut itsensä ja lähipiirinsä yritykseen ja ottanut siis aikamoisen riskin, vaikka yt:t ovat kulman takana. Toisin sanoen on kohtuutonta, että pääoma määrää yrityksen kehityssuunnitelmista yksin, ja työntekijät on saatava jollain tavoin tasaveroisiksi pääoman kanssa yrityksen kehittämisessä. Tämä voidaan toteuttaa ehkä erilaisin osuustoiminnallistamisratkaisuin, yleensä syvällisempien kehityskeskustelujen ulottamisella kaikille tasoille ja tahoille yrityksessä – ja väistämättä myös osallistavan budjetoinnin kehittämisellä myös yrityksissä. Tämä on moraalisesti elintärkeää!

Yritysmaailman muuttuminen – muuten kuin kosmeettisesti ja poikkeustapauksia lukuunottamatta – on tietysti miltei mahdotonta ilman poliittista ohjausta. Poliitikkojen puheissa ja päätöksissä ennen ja jälkeen vaalien "tilanteissa on isompi ero kuin laihdutusvalmistemainoksissa", joku kommentoi fb:ssa. Tilanteeseen yritetään vaikuttaa sitten kansalaisaloitteilla, adresseilla ja kansanäänestyksillä. Vaaditaan jopa sitovia kansanäänestyksiä. Aloitteet ja äänestykset suuntautuvat kuitenkin vain yksittäisiin kysymyksiin, ja kysymyksenasettelu vaikuttaa aika paljon siihen, miten vastataan. Poliittinen päätöksenteko on monitahoista ja järjestelmällistä, ja vaikka on hienoa, että joitain yksittäisiä tapauksia ja kysymyksiä voidaan aloitteilla ja adresseilla saada ratkaistua, edustajien ja äänestäjien välisen etäisyyden ongelmaa ei siten ratkaista. Joskus pikemminkin edustajien populistinen poseeraus jonkun kysymyksen ympärillä lisääntyy. Tähän edustuksellisen demokratian kriisiin tarvitaan rakenteellinen ratkaisu.

Palaamme siis edellä mainittuun kansanedustajien ja kansan välisen suhteen kysymykseen. Vaalilupausten rikkominen heti vaalien jälkeen on edustajalle melko turvallista, koska neljän vuoden päästä sitä ei enää muista kukaan. Aivan liian turvallista ja siksi pitäisikin säätää Poliittisen vastuun laki, joka koostuisi siitä, että valitut edustajat menettäisivät edustajanpaikkansa, jos he edustajana toimisivat ennen vaaleja virallisesti antamiensa lupausten vastaisesti. Toisin sanoen vaalithan ovat kuin työpaikkahaastattelu, jossa työnantaja ovat äänestäjät. Tottakai työnantajalla pitää olla oikeus millä hetkellä hyvänsä antaa potkut työntekijälle, joka on työpaikkahaastattelussa valehdellut osaavansa jotain, jota oikeastaan ei osaakaan.

Voidaan tietysti esittää monenlaisia tekosyitä sille, että tällaista Poliittisen vastuun lakia ei voida ottaa käyttöön tai että se ei ole järkevää. Mutta en usko, että mikään tekosyy Poliittisen vastuun lakia vastaan voisi olla läheskään yhtä painava kuin tarve sen toteutukseen. Samalla tietysti poliittisen päätöksenteon läpinäkyvyyttä on lisättävä, kuten jo itse kansanedustajatkin ovat ehdottaneet. Joka tapauksessa Poliittisen vastuun laki tekisi nobodysta jonkun – päättäjien työnantajan, jolla on yhdessä samaa äänestäneiden jengin kanssa oikeus antaa potkut epäkelvolle työntekijälle. Koska nobody tarvitsee todellisia oikeuksia, todellista vastuuta, tänään. Hän ei tule koskaan olemaan sen valmiimpi siihen kuin tänään, koska jokaisen meistä on oltava siihen valmis aina.

Lopuksi vielä yksi pointti i:n päälle. Demokratian kehityksessä peruskysymys on ihmisen suhde kanssaihmiseensä, valon ja varjojen leikki, missä luottamus ja epäluulo, toivo ja vaihtoehdottomuus, myötätunto ja pelko, rakkaus ja välinpitämättömyys ja monet muut tunne-elämän ilmapiirit, vaikutelmat ja jännitteet värittävät itselle niin järkeviltä vaikuttavia ratkaisuja. Siksi ei pidä vähätellä myöskään sisäistä työtä, jota meidän on jokaisen tehtävä mielemme pimeiden nurkkien valaisemiseksi ja umpikujien aukaisemiseksi. Tasa-arvon edellytys on kohtaaminen ja rehellisyyden edellytys on rehellisyys itseä kohtaan.

PÄIVITYS 28.06.2016: tästä unohtui tärkeä ulottuvuus: http://www.talousdemokratia.fi/